Aiheista
Konkurssisirkukseen
Tunnustan.
Olen Turkan tekstien fani. Olen lukenut kaikki Turkalta julkaistut
tekstit sekä lähes kaiken hänestä kirjoitetun teatterikoulun aikaisten
oppilaiden terapiakirjoituksia myöden. Yksi on ylittämätön: esikoisteos
Aiheita vuodelta 1982. Siinä Turkka vyöryttää fantastisen kirjon
aiheita, joilla suomalainen teatteri ja elokuva pärjäisivät vuosikausia.
Puolitoista
vuotta sitten olimme saunomassa Teatteri Kultsan Jääkuvia esityksen
ryhmän kanssa ja olutpäissämme ryhdyimme Pasin (Lusu) ja Eskon
(vanha raato) kanssa käymään sivistynyttä keskustelua siitä, miten
mainio se kirja on ja miten se näyttämölle kääntyisi. Kuukausien kuluessa
asia unohtui, mutta pulpahti taas pintaan. Viime keväänä otimme
kirjan rumaan käteen ja ryhdyimme analysoimaan sen teemoja ja
hahmoja. Dramatisointi olikin jo hyvässä vauhdissa kun Esko viimein
sai rohkeutta soittaa kirjailijalle. Kirjailija kielsi tekstin
käytön vedoten siihen, ettei hän näe sitä näyttämöllisenä ja on
tarkoituksellisesti jättänyt siitä pois kaiken dialogin. Samalle
aarrearkulle olivat olleet aikaisemmin pyrkimässä monet meitäkin
nimekkäämmät yrittäjät.
Turkan
teksti jäi kummittelemaan mieleemme ja luimme hänen muut näytelmänsä.
Josko jotain muuta sitten? Turkan näytelmistä
meihin suurimman vaikutuksen teki niistä tuorein: Konkurssisirkus.
Vaikka näytelmä tuntuikin ensilukemalta mahdottomalta tehtävältä
rupiselle harrastajanäyttämölle laajuutensa ja sirpaleisen rakenteensa
takia. Puoli vuotta tässä on yritetty ymmärtää, mistä tekstissä
on kysymys, miksi juoni juoksee umpikujaan jatkuvasti, mitkä näytelmän
tasot tapahtuvat ”oikeasti”, mitkä ovat henkilöiden jakomielisyyttä
tai fantasioita, kertooko näytelmä Suomesta, suomalaisuudesta,
jostain vielä laajemmasta vai pelkästään Jouko Turkan henkisestä
tilasta. Tulos on nyt nähtävillä.
Kuinka te uskallatte tehdä Turkkaa?
Jokaisella
Jouko Turkan näytelmää katsomaan tulevalla on käsitys siitä mitä
hän odottaa näkevänsä: horkassa täriseviä surkeita hahmoja, jotka
artikuloivat epäselvästi ja vaeltavat psyykkisissä tiloissa ympäri
näyttämöä, rumia ihmisiä ja rumaa kielenkäyttöä, yleisön ja katsomon
suhteen kyseenalaistamista, ehkä jopa provokaatiota.
Jouko
Turkan näytelmiä on esitetty Suomessa hämmästyttävän vähän siihen
nähden, että Jouko Turkka on ollut Suomen tunnetuin teatterinohjaaja
jo 30 vuotta ja hänen kirjallinen arvonsa kasvaa koko ajan. Työryhmässä
mietimme pitkään syytä tähän. On totta, että näytelmät on usein
kirjoitettu juuri niille näyttelijöille, jotka ovat olleet työryhmässä,
on satusilvoa ja yrjöjärvistä ja sarimällistä. Mutta nehän ovat
vain roolihahmoja, symboleja, jotka voi vaihtaa toisen nimiseksi.
Päädyimme siihen, että suurin syy on pelko. Pelko, joka johtuu
kunnioituksesta. Turkka on teatterintekijöille kuin jonkun uskonnon
kannattajille sen uskonnon perustaja ja jumalan sanan välittäjä
(en nyt uskalla kirjoittaa minkä ja mikä, koska pelkään uskonnollisia
kiihkoilijoita melkein yhtä paljon kuin Turkkaa ja vaimoa) On
luultu, että Turkan tekstejä tehdessä niitä pitää tehdä niin kuin
hän tekee. Että aina verrataan Turkkaan ohjaajana.
Me olemme yrittäneet heittää kaiken tämän pois ja tehdä sellaista
esitystä, jonka itse haluaisimme katsoa. Yrittäneet
käsitellä Turkkaa vain kirjailijana.
Se
onkin onnistunut helvetin hyvin! Siis hereillä ollessa on onnistunut.
Yöllä totuus on paljastunut ja jokainen työryhmästä on nähnyt
unia, joissa Turkka tulee harjoituksiin tai esitykseen huutamaan
ja haukkumaan. Tai myöntämään hymyillen synninpäästön:”Te teitte
sen omalla tavallanne”. Joku näki unen, jossa kuollut isä tuli
eloon ja näyttelijämme arveli, että on nyt itsekin kuollut. Isä
armahti sanomalla: ”Et sinä kuole ennen minua.”
Toinen
syy siihen, että Turkan tekstejä ei ole esitetty, on häpeä. Turkan
näytelmät perustuvat hyvin pitkälle häpeään. Tilanteet ja tunteet
tulevat häpeän kautta. Turkan tekstin lihaksi tekemiseksi pitää
haluta hävetä, hävetä ja voittaa häpeänsä. Pitää haluta hävetä, koska muutoin näitä tekstejä
ei voi esittää. Jos ei ymmärrä häpeää, teksti jää ulkokohtaiseksi
tekstin esittämiseksi. Tai oman erinomaisuuden esittämiseksi,
kellä sitä on. Häpeäminen sinänsä on helppoa. Turkalla on omat
tunnetut keinonsa sen saavuttamiseksi näyttelijöissä. Me olemme
hävenneet harjoituksissa yhdessä ja erikseen seuraavilla mielikuvaharjoitteilla:
”mitä jos työkaverit tulevat katsomaan tämän”, ”mitä jos mun sukulaiset
tulevat”, ”mitä jos tulee joku arvostelija”, ”ymmärränkö mä itsekään
mitään tästä” , ”mitä jos se näkyy”,
”mitä jos SE tulee itse katsomaan”, ”mitä jos SE rupeaa riehumaan
esityksessä”. Häpeän kokemisen jälkeen häpeä on voitettava. On
tunnettava häpeää, mutta kirkkaasti, häpeäänsä häpeämättä. On
noustava julistamaan tekstin sanomaa oman häpeänsä päältä. Muutoin
häpeä siirtyy katsomoon ja se on kammottavinta mitä teatterissa
tai missään esittävässä taiteessa voi tapahtua. Jos näette esiintyjien
häpeävän häpeämistään, pyydän, käyttäkää teatterin palautelaatikkoa.
Omalta osaltani lupaan vaihtaa lajia.
Turkka
sanoi haastattelussa Konkurssisirkuksen Turun esityksestä: ”Mitään
kirjallisia arvoja siinä ei enää ole.” Se oli meidän kannaltamme
hyvin lohdullisesti sanottu. Jos mitään kirjallisia arvoja ei
ole, emme voi niitä myöskään tuhota.
Marko Jalonen
