Otteita ohjaajan päiväkirjasta, osa II

Teatteri Kultsa - 09.09.2008

Tarja Koskela
Aina joku eksyy -näytelmän näyttelijät metsässä, mutta ei onneksi eksymässä.

-----------

Loppusuoralla

Kesä on takana ja loppusuora on edessä. Elokuun 11. päivä kokoonnuimme taas mustaan laatikkoomme ja syöksyimme Aina joku eksyy –näytelmän maailmaan. Kahden kuukauden tauko näkyi korkeintaan näyttelijöiden ruskeina naamoina, sillä teksti oli otettu haltuun ja roolihenkilöt olivat kotiutuneet esittäjiinsä.

Loppulomasta tein metsätöitä ja kaadoimme lavastukseen tulevat koivut ja rahtasimme ne teatterille. Kun koivut saatiin pystyyn, oli näytelmämme maailma valmiina. Valkeat koivunrungot mustassa tilassa, eritasossa kulkevia portaita ja korokkeita – siinä maasto, jossa näytelmämme tapahtuu. Vielä kevään harjoituksissa keskellä näyttämöämme nökötti suuri sohva, mutta nyt se jouti sivuun. Oikeastaan sohvan heittivät pois työryhmämme uusimmat tulokkaat, näkemykselliset valosuunnittelijat Simo ja Jani sekä ohjaajan assistentiksi tullut elokuvamies Hamy. Olen siitä heille kiitollinen, sillä ohjaukseni alkoi jo kompastella sohvaan, mutta en itse keksinyt – tai uskaltanut – luopua siitä. Teatterin tekeminen vaatii näkemystä ja rohkeutta kuunnella ja etsiä mielikuvituksellisia ratkaisuja, sekä ohjaajalta että kaikilta työryhmän jäseniltä. Sohva oli kuin imupaperi, joka veti näyttelijöitä puoleensa. Mutta samalla se kahlitsi heidät – ja katsojan. Nyt tila ja paikka syntyvät näyttelijäntyöstä. Ja näyttelijä pysyy aktiivisena suhteessa tilaan ja muihin näyttelijöihin, kun ei voi vetäytyä sohvan nurkkaan piiloon. Eläköön sohvattomuus! Eläköön tyhjä tila!

Ilman tilaa

Ja eläköön TILA, joka meillä vielä on. Meitä kohtasi heinäkuun lopussa surullinen uutinen, joka vie meiltä tilan. Tilan johon olemme nyt neljä vuotta ottaneet tuntumaa, jota olemme rakentaneet ja jossa olemme valmistaneet ja esittäneet jo 20 näytelmää! Tilamme palaa takaisin koulutoimen haltuun ja alaluokkalaisten iltapäiväkerhotoiminnan käyttöön. Lähtö on edessä lokakuun lopussa. Olemme pyytäneet ja anoneet kaupungin virkamiehiltä mahdollisuutta olla tilassa tämän vuoden loppuun, jotta saisimme valmisteilla olevan lastennäytelmän Hyppelihiiri Myökki-Pyökki-metsässä esitykset pidettyä nykyisessä tilassamme. Mutta nyt näyttää siltä, että Hyppelihiirelle pitää löytää korvaava esitystila – eikä se ole kovin helppo tehtävä tällä aikataululla ja meidän laihalla kukkarolla.

Kodittomuus on edessä. Kuinka pitkä, sitä on vaikea ennakoida. Vapailta vuokramarkkinoilta tuskin löytyy tilaa, johon meidän varamme riittäisivät. Luontevaa olisi, että kaupunki tukisi ruohonjuuritason kulttuuritoimintaa tarjoamalla sopivia ja edullisia tiloja, mutta näin ei valitettavasti ole. Tulosvastuut ja tuotto-odotukset vaativat myös kunnallisilta laitoksilta taloudellista menestystä ja jos tiloja olisikin, ne ovat aivan liian kalliita pienelle harrastajateatterille. Etsintä kuitenkin on jo aloitettu – ja sitä jatketaan kunnes uusi kotinäyttämö on löytynyt! Meillä on halua ja intohimoa jatkaa ensi vuonna 50 vuotta täyttävän teatterimme toimintaa ja me etsimme kunnes löydämme! Oma pieni kolo, jonka rakennamme ja kunnostamme uudeksi kotinäyttämöksemme, häämöttää jossakin pimeän tunnelin päässä. Siitä unelmoiden ja sen puolesta taistellen, jaksamme jatkaa eteenpäin.

Avoimet harjoitukset taiteiden yönä.
Ohjaaja kertoo näytelmästä, ja sen tekemisestä.

Elokuu toi teatterin toimintaan uusia haasteita.
Ryhmä sai miettimistä, onko tämä meidän juttu päätös täällä Kulosaaressa. Aikataulu esityksille on sellainen että ne voidaan viedä läpi, mutta entä sitten?

Työryhmä on varma että joku jossain saattaa joskus eksyä,
mutta tästä tulee kyllä hieno esitys.

Se on siis luettu, se näytelmä. Ja moneen kertaan.
Näytelmän lukeminen ei olekaan mikään helppo juttu.
Ne on kirjoitettu toisin kuin novellit, romaanit, ja semmoset muut teksti.
Ehkä runojen ja näytelmien lukeminen on samanlaista. Niissä on mahdollisuus hahmotella asiat itse, omassa päässä, ja mieleisikseen.

Näytelmän valmistaminen aloitetaan yleensä lukemalla teksti yhdessä, lukuharjoituksessa.
Aina joku eksyy -näytelmän lukuharjoitukset on pidetty jo kuukausia sitten.

Aina joku eksyy on kirjoitettu lyhyillä repliikeillä, aika ja paikka vaihtuu tiheään. Teksti avautuu joskus vasta kun se luetaan ääneen roolihenkilöiden toimesta.
Niin tämäkin teksti purkautuu tunteiksi, tapahtumiksi, henkilösuhteiksi.

Rakennuspuut ovat siis koossa, tästä jatketaan.

Näytelmän valmistamisen kannalta saattaa olla eduksi kypsytellä ideoita levollisella kesälomalla.
Siis pidetään sadetta, ja silleen.

Tekstin pohjustus meneillään.
Öljymaaleilla sottaava maalari pohjustaa taulunsa.
Näyttelijä tekee saman roolilleen.
Ainakin ohjaaja niin toivoisi näyttelijän tekevän.
Entäpä mitä se sitten on?
No, näyttelijä selvittää itselleen mitä kirjailija on sisältänyt niihin kahteen kolmeen sanaan, tuossa repliikissä.

Esimerkki 1:
OPETTAJATAR
Mikä?

HAAHTI (kuiskaa)
Suokukko.

AROPUPU
Suokukko.

Esimerkki 2:
AKI
Aika vähän huonekaluja.

HANNA
Mä tykkään että on avaraa. Mä olen aina ollu japanilaisten kivipuutarhojen ystävä.

LIISA
Tosi hieno. Ihmiset kerää aina turhaa krääsää asuntonsa täyteen.

Rakentaa hahmoa sitten itselleen. Miettien miten tuon kaiken sitten toisi esille että myös katsoja saisi halutun ahaa elämyksen.
Ihan helppo juttu.

Ensi-illassa sitten saamme kuulla miten nuo ylläolevat esimerkiksi valitut repliikit avautuvat, avartaen kuulijoiden tajuntaa.

Näyttelijöiden kanssa aloitus sisältää lukuharjoituksia, keskustelua, ja keskustelua. Ohjaaja selvittää suhdettaan tekstiin, ja vaatii näyttelijöitä kertomaan omista mielikuvistaan. Siitä sitten syntyy soppa.
Jonka hämmentämiseen on oikeus vain ohjaajalla.
Se on tämä ohjaaja paljon vartijana.

Ohjaajan päiväkirjasta

Kevään herääminen
Kevättalvella, kun päivä alkoi pidetä ja valo lisääntyä, huomasin yhä voimistuvan halun päästä taas tekemään teatteria. Oli vuosi siitä, kun viimeisen kerran kävelin Siri von Essen-Strindberginä näyttämöltä pois. Tribadien yön esitykset päättyivät. Olin tyhjä. Oli aika alkaa täyttää kaivoa uudestaan. Ja kun vuosi oli mennyt, kaivo lainehti reunojaan myöten ja vesi halusi virrata vapauteen.

Teatterin rakastaja
Amare on latinaa ja tarkoittaa rakastaa. Amaresta on johdettu sana amatööri eli harrastaja. Kirjaimellisesti teatterin harrastaja on siis teatterin rakastaja. Amatööri suhtautuu intohimoisesti (ammattilaisia intohimoisemmin !?) kiinnostuksensa kohteeseen – tässä tapauksessa siis teatteriin ja teatterin tekemiseen. Minä olen teatterin rakastaja, me kaikki kultsalaiset olemme. Meillä on intohimo tehdä teatteria, kokea elämyksiä yhdessä toistemme ja yleisön kanssa. Teatteri on meidän elämämme ja me rakastamme sitä intohimoisesti.

Aina joku
Aina tarvitaan joku, joka nostaa lipun ja saa muut seuraamaan sitä. Aina on joku, joka syttyy ja sytyttää muutkin. Kun me Kultsan johtokunnassa luimme Reko Lundánin näytelmän Aina joku eksyy, me sytyimme heti, tiesimme, että tämä on meidän juttu. Tämän me haluamme elää ja kokea. Tämän elämyksen me haluamme kokea yhdessä yleisön kanssa. Ei muuta kuin toimeksi! Ensin selvitettiin lupa-asiat, laadittiin aikataulu ja tuotantosuunnitelma ja sitten kutsuttiin halukkaat jakamaan roolit. Ja kuin taikaiskusta kaikki loksahti heti paikalleen. Roolit löysivät tekijänsä, palapelin palat sopivat yhteen ja jopa kaksosten esittäjien yhdennäköisyys on aivan ilmeinen – ainakin minun mielestäni. Ja niin alkoi matka kohti ensi-iltaa!

Teatterin taikaa
Ensimmäisessä tapaamisessa maanantaina 14.4. näyttelijät lukivat tekstin läpi. Minä kuuntelin heitä, kuuntelin tarinaa ja vähitellen kuvat alkoivat liikkua mielessäni, tarina alkoi elää ja asettua Kultsan tilaan ja näyttelijöihin. Lundánin teksti on hyvin napakkaa ja lyhyttä, kohtaukset ja aikasiirtymät leikkautuvat nopeasti kuin elokuvassa. Mutta teatteri ei ole elokuvaa. Se on elävää, tässä ja nyt tapahtuvaa, hetkessä syntyvää. Se on yhteinen illuusio, sopimus tekijöiden ja katsojien välillä. Teatteri on ehdottoman totta ja se voi olla totta vain jos sen tekijät uskovat siihen. Silloin siitä tulee totta myös katsojalle. Tyhjä, musta tila muuttuu milloin kodiksi, milloin metsäksi, milloin helteiseksi kesäillaksi tai paukkuvaksi pakkaspäiväksi. Teatterissa ei ole rajoja, se tavoittaa menneisyyden yhtä nopeasti kuin tulevaisuudenkin. Näyttelijä on kuin taikuri, joka taikoo eteemme ajan, tilan, maiseman – ja ihmisen tunteineen. Teatteri on nuotiopiiri, joka tarjoaa yhteisen kokemuksen, elämyksen sen ääreen kokoontuneille.

Kohti ensi-ilta
Ensimmäisestä harjoituksesta on kohta kaksi kuukautta. Olemme kokoontuneet 13 kertaa ja rakentaneet kohtauksia näyttämölle. Näyttelijät ovat myös perehtyneet roolihenkilöönsä, etsineet Lundánin tekstistä kaikki faktat, jotka roolista annetaan, hahmottaneet roolihenkilönsä toiveita ja unelmia sekä esteitä, jotka ovat unelmien toteutumisen tiellä. Nyt lähdemme kesälaitumille ja palaamme harjoituksiin elokuun puolivälissä. Matka kohti ensi-iltaa on alkanut.

Tästä kuvasta voi todeta, että karun ulko-
kuoren takana sykkii lämmin sydän.

Kuva on Teatteri Kultsan julkisivulta, oikealla ovi Kulosaaren Kirjastoon, joka siis sekin on aikamoisessa loukussa.
Eksymisen turvaa kaupungin tekemä kaivanto. Aina joku eksyy.
Niin siis näytelmää valmistellaan tuohon rakennukseen. Lavastaja on laatimassa ohjeita. Valosuunnittelija hahmottaa itselleen tarvittavan tekniikan.
Siitä se lähtee.