|
Salonkifarssia kesäteatterissa
Dario Fota mykkäkomedian keinoin
Eurooppalainen intellektuelli ja katolisen kaksinaismoraalin pilkkaaja
Dario Fo on vähän nähty vieras kesäteatteriohjelmistossa. Vielä vähemmän
sitä ovat hänen sisätilaan sijoittuvat pienet farssinsa.
Siispä kunnia Kulttikselle, joka vaikeuksitta vaihtaa salongit AIppipuiston
amfiteatterin viitteellisiin kulisseihin. Salongin sohvan antiikkisuus
on uskottava, koska sohvassa lukee niin. Lavastuksen hulvaton suurpiirteisyys
antaa hyvät alkutahdit.
Kaikki vorot eivät tule varkaisiin pyörittelee kolmea pariskuntaa,
jotka kaikki pettävät toisiaan. Puhtaita papereita ei ole edes kaappikellolla.
Ohjaaja Scott Lipton on saanut näyttelijöihin vauhtia. Mitään akrobatian
ihmelapsia kulttislaiset eivät ole, mutta mykän komedian tahallinen
kömpelyys ja markkeeraaminen pitävät farssia liikkeessä. Suomalaisen
näyttelijän saati harrastajan parhaita puolia eivät ole nopeus ja notkeus,
joita Fon kiihkeätempoinen farssi edellyttäisi.
Ongelmana Kaikki vorot eivät tule varkaisiin -esityksessä on ministeriön
virkamiehen ja narkomaani-punkkarin rakkaustarina. Se ei ole uskottava.
Vika ei ole näyttelijöiden vaan dramaturgian. Kahden niin erilaisen
maailman kohtaaminen ei mene läpi edes farssissa.
Huolimatta roolinsa hankaluudesta ensikertalainen Outi Alander tekee
punkkarinsa uskottavasti. Jorma Hellströmin punkkaria hamuava matelija
on esityksen ilo ja kantava voima. Myös varkaan vaimo Riitta Selkälä
nautiskelee voronsa pyssyllä jahtaamisesta katsomoa kutkuttavasti.
Kaikki vorot eivät tule varkaisiin lähtee liikkeelle hitaasti, mutta
päättyy kunnon karuselliin juuri oikealla hetkellä.
Hulttiomiehen balsamointi ei kannata
Toinen Fon farssi Maalareilla ei ole muistoja tapahtuu bordellin salongissa,
jonne ilmestyy kaksi maalaria vaihtamaan verhoja. Farssin absurdiutta
lisää vahanukke, bordellin pitäjän mies, joka herää henkiin kostamaan
vaimolleen balsamoinnin.
Maalareilla ei ole muistoja on tyylipuhtaampi kuin Kaikki vorot eivät
tule varkaisiin ja myös onnistuneempi. Sen lapsenomaiset maalarit, saita
ja kiero bordellin pitäjätär sekä iloiset huorat muodostavat selvän
oman maailman.
Varsinainen löytö on maalari Matti Rasilainen, jonka luontevuus ja
valloittavuus roolissaan on vastaansanomatonta, Vähän tyhmänä palloa
pompottelevana miekkosena hän on näytelmän veijari, jolla on komiikan
avaimet hallussa.
Vanha rouva Maija Heino on karismaattinen bordellin pitäjä, mutta farssin
vauhti tuttui välillä liian kovalta. Aäni ei tahtonut jaksaa kantaa
takapenkeille saakka.
Molempien esitysten perusteella voi todeta, että farsssi käy harrastajillekin,
sillä varauksella että vauhdista ei tingitä.
Esityksiä voinee suositella myös lapsille, vaikka akuisten pettämiset
ja bordelli eivät liene vielä kovin tuttuja elämän eliksiirejä, sillä
ainakin niillä lapsilla, jotka jo istuivat katsomossa tuntui olevan
poskettoman hauskaa.
Alppipuiston amfiteatteri on mahdoton teatteritila. Ohilulkevat VR:n
junat eivät kunnioita teatterin vaatimaa hiljaisuutta. Mutta hyvä yleisö
ei siitä välitä.
LEENA HIETANEN
|
